Hiilotettu betoni ovat keinotekoisia kivimateriaaleja, jotka koostuvat tietystä sideaineesta ja joissa on paljon ilmaa
kiiltoa soluja, jotka jakautuvat tasaisesti sisällä. Nyt niitä on monenlaisia. Gradaatio tapahtuu sellaisten parametrien mukaan kuin sideaineen tyyppi, laajuus, kovettumisolosuhteet ja muut.
Luokittelu
Sideaineesta riippuen solubetonit jaetaan seuraaviin tyyppeihin - vaahtobetoni ja hiilihapotettu betoni, vaahtokipsi ja kaasukipsi, vaahtosilikaatti ja kaasusilikaatti sekä vaahtomagnesiitti ja kaasumagnesiitti. Ensimmäisessä tapauksessa sideaine on sementtiä, toisessa lisälujuutta kipsiä, kolmannessa kalkkikiveä ja neljännessä magnesiumoksidikomponenttia.
Sellaisen parametrin, kuten käyttöalueen, mukaan betonit jaetaan lämpöä eristäviin ja rakenteellisia lämpöä eristäviä. Viimeksi mainituille solubetonituotteille (lohkoille) on ominaista lisääntynyt lujuus ja niitä voidaan käyttää kantavien rakenteiden rakentamiseen.
Kovettumistavan suhteen on luonnollinen jakeinotekoinen menetelmä. Ensimmäinen tyyppi kovettuu ilmakehän olosuhteiden vaikutuksesta ja toinen - höyrykäsittelyn seurauksena.
Ulkonäköhistoria
Ensimmäiset historialliset tiedot sellaisista rakennusmateriaaleista kuin solubetonista ovat peräisin vuodelta 1889. Sitten tšekkiläinen tiedemies Hoffman sai hiilihapotettua betonia d
kloridin ja hiilihapposuolojen lisääminen sementtilaastiin. Seurauksena tapahtui kemiallinen reaktio, jonka seurauksena kaasua vapautui. Ajan myötä liuos kovetti ja sen sisään muodostui huokoinen rakenne. Viisitoista vuotta myöhemmin amerikkalaiset Dyer ja Aulsworth käyttivät kaasugeneraattorina jauhetta, joka sisälsi sinkin, alumiinin ja useiden muiden metallien epäpuhtauksia. Vuorovaikutuksen seurauksena vapautui vetyä, jolla oli paisuvan lisäaineen rooli. Tämä keksintö loi perustan nykyaikaiselle hiilihapotetun betonin tuotannolle.
Ruotsalainen keksijä Ericsson antoi suuren panoksen tämän rakennusmateriaalin tuotannon kehittämiseen. Vuonna 1920 hän ehdotti liuoksen turvotusta lisäämällä piipitoisia aineita ja sementtiä. Kovettumisen olisi tässä tapauksessa pitänyt tapahtua autoklaavissa 8 ilmakehän paineessa. Sen jälkeen solubetoneja alettiin valmistaa vastaavalla tavalla itse Ruotsissa ja sitten muissa v altioissa. Ajan myötä niistä muodostui kaksi lajiketta kerralla. Ensimmäinen näistä oli kaasusilikaatti, joka oli huokoisen rakenteen omaava betoni, joka sisälsi kalkin ja piidioksidin lisäaineiden seosta. Vuonna 1934 ilmestyi toinen laji - siporex, -cos
valmistettu piidioksidielementeistä ja portlandsementistä.
Moderni tuotanto ja laajuus
Useimmiten solubetoni (GOST 21520-89) valmistetaan nykyään lohkoina. Niitä pidetään yhtenä yleisimmistä rakennusmateriaaleista (keraamisten tiilien ohella). Mitä tulee soveltamisalaan, se on melko laaja, koska kaikki on rakennettu sellaisista lohkoista, alkaen tavallisista sisäseinistä ja päättyen kantaviin seiniin. Lohkon vakiokoko on 600x300x200 millimetriä. Muut valmistetaan kuitenkin erikoistilauksesta. Siinä tapauksessa, että levyn tiheys on alle viisisataa kiloa kuutiometrissä, sitä voidaan käyttää jopa lämpöä eristävänä kerroksena.
